Parveke aamuaurinkoon on niin mun juttu! Taas nautin pari tuntia olostani ja kevyestä kesälukemisesta ennen muiden heräämistä. Koska Istanbulissa on päivällä lämpöä arviolta 25-27 (tänään Forecan mukaan 28), on onni ettei parveke ole etelään eikä ilta-aurinkoon. Ehken edes minä pystyisi hikipäässä auringosta nauttimaan. Tässä asunnossa ei ole ilmastointia, mutta kämppä on läpi talon, joten tähän saa hyvän ristivedon. Ja aina on sen verran vetänyt.
Kalle jäi vielä kämpille heräileen, kun me lähdettiin Petrin kanssa päivän ensimmäiselle kävelyetapille kohti Galatan tornia. Seikkailtiin pahenevassa kuumuudessa paikallisasutuksen keskellä ensin alas lähelle rantaa ja sitten jyrkästi ylös Galatan tornille. Kyllä tuli taas todistettua, että Google maps ei ymmärrä korkeuseroista ja niiden vaikutuksesta kävelymatkaan yhtään mitään. Ihan vaan kiven heittohan sitä matkaa kartan mukaan oli. Haluan nähdä sen, joka sen kiven heittää...
No, onneksi Galatan torniin ei ollut jonoa ja huipulle kulki hissi. Torni oli samanlainen kuin sata muuta näkötornia, ahtaampi vaan kulkea. Kulkusuunta oli selvästi merkitty nuolilla, mutta aina joku pölvästi tuli vastaan ja ruuhka oli valmis. Meillä kun on niin hyvät näkymät omalta parvekkeelta, että taidettiin olla jo kyllästettyjä näköaloilla. Ei ihan hirveesti siis innostuttu. Tornissakin olisi ollut kahvila, mutta tultiin kuitenkin alas aukiolle cappucinoille. Tai ei Petri siis vieläkään kahvia juo.
Kävelykatua pitkin lähdettiin siiten kotiin päin ja ihme tapahtui: innostuin shoppailleen! Kävin yhdessä kaupassa, sovitin yhtä t-paitaa (kuvassa todiste harvinaisesta tapahtumasta) ja yhtä mekkoa. OSTIN MOLEMMAT!!! Petrikin osti t-paidan.
Oltiin luvattu Kallelle lounas joku päivä KFC:ssä ja tämä oli nyt se päivä. Kallen täytyy AINA kerran reissussa päästä KFC:hen, jos sellainen on lähettyvillä. Ja kyllä se meillekin passasi. Kerrankin tilattiin sopivasti. Yleensä puoliväkisin vedetään viimesiä. Eikös joskus niin hoettu, että syökää kanaa? Me syötiin.
Virkistyttiin niin kanasta, ettei Petrikään tarvinnut päiväunia, vaan suunnattiin suoraan modernin taiteen museoon, jota Kalle oli toivonut. Tietenkin mentiin kävellen. Mitään en taiteesta ymmärrä ja ehkä siitä syystä moderni taide vetoaa. Museoon oli sisäänkäynti rakennustyömaan ja ison parkkipaikan läpi, meinasi jo usko loppua. Mutta löytyihän se. Maalauksia, tilataidetta, erittäin vaikuttava valokuvanäyttely ja fiminpätkiä. Yhdessä näytettiin miten eläin täytetään aina nylkemisestä lähtien. Mielenkiintoista... Käytiin myös museon kehutussa terassikahvikassa, josta oli näkymät Bosporinsalmelle. Tai oli ja oli. Valtava risteilyalus oli parkkerannut juuri museon kohdalle eikä nähty kuin sen kylki. Edes hytteihin ei nähnyt sisään. Tylsää.
Ja sitten taas kävellen eteenpäin. Mentiin niin läheltä rantaa kuin päästiin Galatan sillan juureen, sieltä vanhalla Tunnel-junalla kävelykadun päähän. Petri oli aivan otettu siitä kuinka paljon positiivista huomiota keski-ikäinen hyvinsäilynyt mies paikallisissa naisissa herättää, kunnes heräsi karuun totuuteen. Kalle käveli vierellä. Kenellehän ne katseet olikaan?? Maailmakin parani taas, keskustelussa no 3 aiheena mm. valtiot, vallankumoukset ja Neuvostoliiton hajoaminen. Tällä kertaa en osallistunut sanallakaan.
Kävelykadun jatkeena olevalta kadulta löytyi useita musiikkiliikeitä (kiitos vinkistä A&K). Kalle osti kitaraan kieliä ja plektroja. Harmittelivarmaa, että ei ole kitaraa mukana. Vierotusoireita. Mieli tekisi nyt puoliakustista kitaraa, mutta kun kotona on jo kitaroita joka lähtöön. Siis näin asiantuntemattoman mielestä. Mutta ei siis juuri tähän lähtöön.
Nyt ollaan kotona (siltä todella tuntuu) ja levätään hetki ennen kun lähdetään syömään. Muutama asia täällä Istanbulissa on erityisesti noussut näinä päivinä pintaan, joten listaan ne tässä:
1. Kissoja on ihan hirveesti: kaduilla, kujilla, autojen katoilla, talojen katoilla. Vastapäisen talon parvekkeella on niitä seitsemän. Alapihalla aamulla emo imetti neljää poikasta. Kissojen ruokintapaikkoja on useita, yksi tässä ihan lähelläkin.
2. Poliiseja on hirveesti, etenkin siellä missä on isoja väkijoukkoja. Esim. tänään kävelykadulla oli kymmeniä, ellei satoja poliiseja, kaikilla konekiväärit (tai mitä kertasinkoja ne on) olalla, osalla myös rynnäkkökilvet. Useita panssaroituja isoja autoja ja tavallisia poliisiautoja.
3. Ihmisiä on hirveesti, sekä paikallisia että turisteja. Suurkaupunki ihan selvästi.
4. Rahaa saa meneen hirveesti, jos haluaa. Mikään halpa kaupunki tämä ei turistille ole. Toki paljon halvempi kuin Suomi, mutta syöminen paremmissa ravintoloissa ei ole ilmaista täälläkään eikä merkkivaatteetkaan. Niitä en kyllä ostaisikaan. Myös pääsymaksut museoihin tekevät lovea budjettiin, mutta kaikesta pitää maksaa. Tää on onneksi mun ykkösharrastus (ja myös ainoa), joten...
No, onneksi Galatan torniin ei ollut jonoa ja huipulle kulki hissi. Torni oli samanlainen kuin sata muuta näkötornia, ahtaampi vaan kulkea. Kulkusuunta oli selvästi merkitty nuolilla, mutta aina joku pölvästi tuli vastaan ja ruuhka oli valmis. Meillä kun on niin hyvät näkymät omalta parvekkeelta, että taidettiin olla jo kyllästettyjä näköaloilla. Ei ihan hirveesti siis innostuttu. Tornissakin olisi ollut kahvila, mutta tultiin kuitenkin alas aukiolle cappucinoille. Tai ei Petri siis vieläkään kahvia juo.
Oltiin luvattu Kallelle lounas joku päivä KFC:ssä ja tämä oli nyt se päivä. Kallen täytyy AINA kerran reissussa päästä KFC:hen, jos sellainen on lähettyvillä. Ja kyllä se meillekin passasi. Kerrankin tilattiin sopivasti. Yleensä puoliväkisin vedetään viimesiä. Eikös joskus niin hoettu, että syökää kanaa? Me syötiin.
Virkistyttiin niin kanasta, ettei Petrikään tarvinnut päiväunia, vaan suunnattiin suoraan modernin taiteen museoon, jota Kalle oli toivonut. Tietenkin mentiin kävellen. Mitään en taiteesta ymmärrä ja ehkä siitä syystä moderni taide vetoaa. Museoon oli sisäänkäynti rakennustyömaan ja ison parkkipaikan läpi, meinasi jo usko loppua. Mutta löytyihän se. Maalauksia, tilataidetta, erittäin vaikuttava valokuvanäyttely ja fiminpätkiä. Yhdessä näytettiin miten eläin täytetään aina nylkemisestä lähtien. Mielenkiintoista... Käytiin myös museon kehutussa terassikahvikassa, josta oli näkymät Bosporinsalmelle. Tai oli ja oli. Valtava risteilyalus oli parkkerannut juuri museon kohdalle eikä nähty kuin sen kylki. Edes hytteihin ei nähnyt sisään. Tylsää.
Ja sitten taas kävellen eteenpäin. Mentiin niin läheltä rantaa kuin päästiin Galatan sillan juureen, sieltä vanhalla Tunnel-junalla kävelykadun päähän. Petri oli aivan otettu siitä kuinka paljon positiivista huomiota keski-ikäinen hyvinsäilynyt mies paikallisissa naisissa herättää, kunnes heräsi karuun totuuteen. Kalle käveli vierellä. Kenellehän ne katseet olikaan?? Maailmakin parani taas, keskustelussa no 3 aiheena mm. valtiot, vallankumoukset ja Neuvostoliiton hajoaminen. Tällä kertaa en osallistunut sanallakaan.
Kävelykadun jatkeena olevalta kadulta löytyi useita musiikkiliikeitä (kiitos vinkistä A&K). Kalle osti kitaraan kieliä ja plektroja. Harmittelivarmaa, että ei ole kitaraa mukana. Vierotusoireita. Mieli tekisi nyt puoliakustista kitaraa, mutta kun kotona on jo kitaroita joka lähtöön. Siis näin asiantuntemattoman mielestä. Mutta ei siis juuri tähän lähtöön.
Nyt ollaan kotona (siltä todella tuntuu) ja levätään hetki ennen kun lähdetään syömään. Muutama asia täällä Istanbulissa on erityisesti noussut näinä päivinä pintaan, joten listaan ne tässä:
1. Kissoja on ihan hirveesti: kaduilla, kujilla, autojen katoilla, talojen katoilla. Vastapäisen talon parvekkeella on niitä seitsemän. Alapihalla aamulla emo imetti neljää poikasta. Kissojen ruokintapaikkoja on useita, yksi tässä ihan lähelläkin.
2. Poliiseja on hirveesti, etenkin siellä missä on isoja väkijoukkoja. Esim. tänään kävelykadulla oli kymmeniä, ellei satoja poliiseja, kaikilla konekiväärit (tai mitä kertasinkoja ne on) olalla, osalla myös rynnäkkökilvet. Useita panssaroituja isoja autoja ja tavallisia poliisiautoja.
3. Ihmisiä on hirveesti, sekä paikallisia että turisteja. Suurkaupunki ihan selvästi.
4. Rahaa saa meneen hirveesti, jos haluaa. Mikään halpa kaupunki tämä ei turistille ole. Toki paljon halvempi kuin Suomi, mutta syöminen paremmissa ravintoloissa ei ole ilmaista täälläkään eikä merkkivaatteetkaan. Niitä en kyllä ostaisikaan. Myös pääsymaksut museoihin tekevät lovea budjettiin, mutta kaikesta pitää maksaa. Tää on onneksi mun ykkösharrastus (ja myös ainoa), joten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti