Eilen illalla käytiin syömässä kävelykadun sivukadulla, ravintoloita täynnä olevalla Nevizade kadulla. Sisäänheittäjillä oli löhes taistelu käynnissa. Me mentiin sinne missä oli vähiten aggressiivista meininkiä. Kalle on täällä innostunut syömään kalaa ja olisi nytkin tilannut jonkun valtavan vaaleanpunaisen lättänäkalan (turbot??), mutta tarjoilija onneksi kertoi sen painavan yli 2 kiloa. Olisi riittänyt meille kaikille. Ja ylikin. Tilattiin sitten "vaan" kolmet alkupalat ja pääruuat. Jälkiruokakin syötiin, mutta vasta kulmakahvilassa.
Aamulla huomasin, että leipä on homeessa! Eipä hätää. Ainoa ongelma oli päättää kumpaan kauppaan menisin, kun kotiportailta on kauppoja molemmilla suunnilla 50 metrin päässä. Valitsin papan kaupan, mutta siellä olikin nyt mummo, jolta ostin leivän. Hintaa 1 liira.
Tähtäsimme klo 10.50 Prinssisaarille lähtevään lauttaan. Lauttamatkan voi maksaa Istanbulcardilla, vilauttaa vaan portin lukijassa, ja kortin alennuksen jälkeen 45 minuutin matkalle jäi hintaa vajaat 3 euroa. Hitaampi lautta olisi ollut vielä halvempi. Prinssisaaret ovat istanbulilaisten paremman väen kesäkohde. Saaria on kaikkiaan yhdeksän, mutta neljälle isoimmalle menee lautta. Valisimme Buyukadan, joka osoittatui kauniiksi turistirysäksi. Viikonloppuna saarille ei kannata suunnata kuulemma lainkaan, kun kaikki paikallisetkin ovat liikkeellä. Nytkin oli jo pikkukaduilla ruuhkaa, vaikka lautta oli puoli tyhjä. Tosin lauttoja tulee kymmeniä, itse asiassa kohta lähemmäs sata, päivässä.
Saarilla ei ole ollenkaan autoja eikä mopoja. Väki kulkee polkupyörillä, joissa monessa näkyi olevan jonkinlainen apumoottori. Turisteja kyyditään saaren ympäri hevoskärryillä. Pidimme ensin eettisen pohdinnan aiheesta mennäkkö mukaan tähän turistibisnekseen, kun jotkut olivat sitä mieltä että hevosia ei välttämättä kohdella hyvin. No, mukavuus voitti tällä kertaa. Ei jaksettu vuokrata polkupyöriä, kun siinä olis tullut hiki. Meille osui taas kuskiksi vanha pappa, jonka hevoset näytti oikein kauniilta, terveiltä ja hyvinvoivilta. Hypättiin siis kärryihin. Kierroksella kierrettiin koko saari ja se kesti reilun tunnin. Upeita remontoituja pitsihuviloita, kauniita puutarhoja, kukkia. Saaren toisella puolella ei ollut asutusta lainkaan, pelkästään metsiä piknik-paikkoineen, kalliota ja merta. Ja sitten ne hevostallit... Tai oikeestaan hallit, pihat lantaa täynnä. Kyllä niitä heppoja siellä miehet näkyi harjaavan, mutta ei se kyllä mitään yksilöllistä hoitoa ollut. Puhdasta bisnestä. Ja mä kun niin luulin, että se pappa pitää niitä hevosia takapihan tallissa. Kuulin välillä, kun se juttelikin niille, mutta huomasin, että se puhukin puhelimeen. Oikeesti pappa kyllä kohteli hevosia hyvin. Antoi jolkotella hiljakseen eikä käyttänyt raippaa (kyttäsin oikein).
Ajelun jälkeen vähän käveltiin ja ihmeteltiin ihmisvilinää. Syömään suunnattiin rantaravintolaan, ei ihan niihin ekoihin kuitenkaan. Ei nyt niin turisteja olla. Kalle halusi taas kalaa!! Tällä kertaa skorpionikalaa. Kalasta riitti meille kakille, kun alkupalatkin kiskaistiin. Kalan kanssa oli "special sauce", vähän itämainen vivahde. Oli hyvää. Ja oli hintaakin. Ja nyt vasta kävi se, mitä on tässä vähän odoteltu. Kalaa peratessaan Kalle huitaisi sekä cociksen että veden pitkin pöytäliinaa. "Kävi niin kun Pialla pienenä" olis Veikko-vaarini todennut. Eikä tässä vielä kaikki. Lähdettiin ravintolasta tummien pilvien ja sateen uhan (eka kerta täällä) kiirehtimänä vaan ihan pienelle kävelylle rantakatua pitkin. Kun tultiin hetken päästä takaisin, niin ravintolan tarjoilija nähdessään Kallen hihkaisi "Your SUNGLASSES!!!!" Jee!!! Kalle on tässä lajissa jo ammattilainen. Ainakin Heideparkin vuoristorataan, taksiin Marselleissa, muutamiin kauppoihin ja ravintoloihin on laseja jäänyt. Välillä en suostunut ostaan kuin halpiksia, mutta nämä oli Madeiralta marraskuussa ostetut Raybanit. Huh, huh...
Nyt ollaan taas jo kotona ja lähtöselvityskin tehtynä huomiselle lennolle. Onnistuin ekan kerran lähettämään boarding passit kaikkien puhelimiin. On tämä maailma ihmeellinen. Ei enää tarvita paperiakaan. Kysyin muuten vuokraemännältä mitä me tehdään roskiksille, kun tässä ei näy kadulla mitään pönttöjä (paitsi me). Vastasi "leave it to the doorstep, some GUY PICK THEM UP EVERY DAY :) Näin täällä. Joku kiipeää 77 porrasta hakeen roskat oven takaa.
Tähtäsimme klo 10.50 Prinssisaarille lähtevään lauttaan. Lauttamatkan voi maksaa Istanbulcardilla, vilauttaa vaan portin lukijassa, ja kortin alennuksen jälkeen 45 minuutin matkalle jäi hintaa vajaat 3 euroa. Hitaampi lautta olisi ollut vielä halvempi. Prinssisaaret ovat istanbulilaisten paremman väen kesäkohde. Saaria on kaikkiaan yhdeksän, mutta neljälle isoimmalle menee lautta. Valisimme Buyukadan, joka osoittatui kauniiksi turistirysäksi. Viikonloppuna saarille ei kannata suunnata kuulemma lainkaan, kun kaikki paikallisetkin ovat liikkeellä. Nytkin oli jo pikkukaduilla ruuhkaa, vaikka lautta oli puoli tyhjä. Tosin lauttoja tulee kymmeniä, itse asiassa kohta lähemmäs sata, päivässä.
Saarilla ei ole ollenkaan autoja eikä mopoja. Väki kulkee polkupyörillä, joissa monessa näkyi olevan jonkinlainen apumoottori. Turisteja kyyditään saaren ympäri hevoskärryillä. Pidimme ensin eettisen pohdinnan aiheesta mennäkkö mukaan tähän turistibisnekseen, kun jotkut olivat sitä mieltä että hevosia ei välttämättä kohdella hyvin. No, mukavuus voitti tällä kertaa. Ei jaksettu vuokrata polkupyöriä, kun siinä olis tullut hiki. Meille osui taas kuskiksi vanha pappa, jonka hevoset näytti oikein kauniilta, terveiltä ja hyvinvoivilta. Hypättiin siis kärryihin. Kierroksella kierrettiin koko saari ja se kesti reilun tunnin. Upeita remontoituja pitsihuviloita, kauniita puutarhoja, kukkia. Saaren toisella puolella ei ollut asutusta lainkaan, pelkästään metsiä piknik-paikkoineen, kalliota ja merta. Ja sitten ne hevostallit... Tai oikeestaan hallit, pihat lantaa täynnä. Kyllä niitä heppoja siellä miehet näkyi harjaavan, mutta ei se kyllä mitään yksilöllistä hoitoa ollut. Puhdasta bisnestä. Ja mä kun niin luulin, että se pappa pitää niitä hevosia takapihan tallissa. Kuulin välillä, kun se juttelikin niille, mutta huomasin, että se puhukin puhelimeen. Oikeesti pappa kyllä kohteli hevosia hyvin. Antoi jolkotella hiljakseen eikä käyttänyt raippaa (kyttäsin oikein).
Ajelun jälkeen vähän käveltiin ja ihmeteltiin ihmisvilinää. Syömään suunnattiin rantaravintolaan, ei ihan niihin ekoihin kuitenkaan. Ei nyt niin turisteja olla. Kalle halusi taas kalaa!! Tällä kertaa skorpionikalaa. Kalasta riitti meille kakille, kun alkupalatkin kiskaistiin. Kalan kanssa oli "special sauce", vähän itämainen vivahde. Oli hyvää. Ja oli hintaakin. Ja nyt vasta kävi se, mitä on tässä vähän odoteltu. Kalaa peratessaan Kalle huitaisi sekä cociksen että veden pitkin pöytäliinaa. "Kävi niin kun Pialla pienenä" olis Veikko-vaarini todennut. Eikä tässä vielä kaikki. Lähdettiin ravintolasta tummien pilvien ja sateen uhan (eka kerta täällä) kiirehtimänä vaan ihan pienelle kävelylle rantakatua pitkin. Kun tultiin hetken päästä takaisin, niin ravintolan tarjoilija nähdessään Kallen hihkaisi "Your SUNGLASSES!!!!" Jee!!! Kalle on tässä lajissa jo ammattilainen. Ainakin Heideparkin vuoristorataan, taksiin Marselleissa, muutamiin kauppoihin ja ravintoloihin on laseja jäänyt. Välillä en suostunut ostaan kuin halpiksia, mutta nämä oli Madeiralta marraskuussa ostetut Raybanit. Huh, huh...
Nyt ollaan taas jo kotona ja lähtöselvityskin tehtynä huomiselle lennolle. Onnistuin ekan kerran lähettämään boarding passit kaikkien puhelimiin. On tämä maailma ihmeellinen. Ei enää tarvita paperiakaan. Kysyin muuten vuokraemännältä mitä me tehdään roskiksille, kun tässä ei näy kadulla mitään pönttöjä (paitsi me). Vastasi "leave it to the doorstep, some GUY PICK THEM UP EVERY DAY :) Näin täällä. Joku kiipeää 77 porrasta hakeen roskat oven takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti