Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

 Ja mitä jäi käteen? No, ainakin valokuvia. Taas tuli otettua pitkälti toista tuhatta kuvaa, poistettukin on jo iso osa.

Ja tietysti se, että koskaan ei auta sanoa "ei koskaan". Menin Turkkiin ja pidin Turkista! Rantakohteet ei edelleenkään houkuttele enkä innostunut basaareista enkä markkinameiningistä sisäänheittäjineen, mutta paljon oli nähtävää ja etenkin koettavaa. Matka meni taas ilman suurempia kommelluksia, mutta läheltä piti-tilanteita oli Intian reissua enemmän. Siis sellaisia pieniä kuten, että

 rahapussi meinasi jäädä kotiin, taksi ei tullut, mönkkäriopas meinasi kuolla ilmalentoonsa ym. ym.

Säät suosi koko ajan. Aurinkoa riitti, mutta ei ihan liiaksi asti. Sadetta saatiin 15 minuuttia Göremessä, mutta sekin kuivui, kun riittävän lujaa ajettiin. Ihmeellistä on se, että nimenomaan Kalle halusi mönkkäri-ajelulle. Se kun ei ole koskaan ollut millään lailla kiinnostunut autoista tai mopoista. Mautollaankin ajaa tasan paikasta A paikkaan B.

 Tällainen usemman kohteen reissu oli taas justiinsa passeli. Kappadokia oli jotain niin erilaista, että sitä ei voinut kuvitella etukäteen. Upea luonto, hyvällä lailla oudot maisemat ja kaiken kruununa kuumailmapallolento. En yleensäkään pelkää korkeita paikkoja, mutta pallossa ei tullut yhtään sellainen tunne, että se olisi ollut jotenkin turvatonta. Ihan ammattimaista touhua. Kansalaisuuksia oli meidänkin pallossa joka lähtöön: Kiinasta, Japanista, Ruotsista, Suomesta, "Nyyjorkista" ja "Lontoosta". Eli ei juurikin niin. Jos on jenkeistä tai Iso-Britannian pääkaupungista, on turha mainita maata. Kaikkihan sen tietää. Me ei kyllä sanottu, että ollaan "Nokialta". Vaikka se on melkein yhtä kuuluisa, kun nuo edelliset.

 Istanbul taas oli todellakin suurkaupunki, aivan toista kuin Kappadokia. Kierrettiin kuuluisammat nähtävyydet omaan, sopivaan tahtiin. Monesti paljon hehkutetut nähtävyydet on paikan päällä pettymyksiä, ainakin itselleni on ollut. Esimerkkinä mm. Pyhän Markuksen kirkko Venetsiassa valtavine jonotuksineen. Nyt ei mikään ihan varsinaisesti pettymys ollut (vai oliko Galatan torni??), mutta esim. Hagia Sofia ei TOP10:een noussut. Itseeni suurimman vaikutuksen teki vesisäiliö Basilica Cistern. Komppaan tässä Annikaa :)

Matkoilla ei olekaan tärkeintä nähtävyydet, vaikka ne tottakai tuo oman osuutensa reissuun. Kyllä me niitäkin kierrellään. Tärkeintä on kuitenkin se, että tekee sitä miltä milloinkin tuntuu ja mikä itselle sopii. Tai tässä tapauksessa kolmelle. Kompromisessa on tehtävä, mutta niin että kaikki saa äänensä kuuluviin. Tottakai, kun on matkassa kaksi aikuista, joista toista kiinnostaa historia ja linnat, toista hedelmien valokuvaaminen ja 16v nuori mies, jota välillä ei kiinnosta mikään ja useimmiten eniten maailmanparannuskeskustelut, on joskus jollakulla tylsääkin. Kalle kyllä lähti mukisematta mukaan esim. Bosporinsalmen ristelilylle ("Siis istutaanko siä vaan laivassa?"), mutta luki sitä Money, debt and The New World Order-kirjaansa eikä paljoa korviaan lotkauttanut rantamaisemille. Mikäs siinä. Voihan sitä niinkin risteillä.

 Kaikki hotellivalinnat meni nyt nappiin ja Ilgin asunto oli kirsikka kakun päällä. Göremessä kannattaa ehdottomasti yöpyä luolahotellissa, kun sellaisia ei ihan heti monesta paikkaa löydä. Myös se, että oltiin Istanbulissa ekana Sultanahmedin puolella lähellä nähtävyyksiä, oli hyvä juttu. Tutustuttiin siihen puoleen kaupunkia ja sitten "Ilgillä" uudempaan puoleen. Ainakin näin, kun on nuori mies mukana reissussa, asunto on parempi kuin hotellihuone lisävuoteineen. Kalle kun on aina tarvinnut omaa rauhaa. Pienenä se reissussa kysyi: Meettekö te parvekkeelle vai

 meenkö mää? Otti Playmobilit ja lähti leikkimään. Samanlainen se on vieläkin. Nyt vaan ottaa kirjan käteen ja kuulokkeet korville. Ja kyllä sitä meikäläinenkin nautti yksinäisistä aamuhetkistä terassilla. Nyt oli hyötyä siitä, että herää aikaisin (toisin kun yleensä hotellihuoneessa). Sai ottaa lehden käteen, laittaa hellemekon päälle ja mennä aurinkoon :)

Lennot meni kaikki ihan aikataulussa. Lennettiin Turkish Airlinesilla kaikki lennot. En nyt kehtaa enää kehua sitä ruokaa (munakoisoa        

jahelihatäytteellä mulle ja kanaa miehille paluulennolla), mutta kaikki todellakin toimi. Hintakin oli edullinen, kun hyvissä ajoin varattiin. Eniten tökki (ja hermoja kiristi) tämä blogin päivittäminen! Mutta hetkeekään en ajatellut, että tästä luopuisin. Tai ehkä nyt yhden pienen hetken. Muutama kirosanakin piti suusta päästää. Kuvien liittämisessä oli ongelmia ja kirjoitusvirheitä tulee ihan karmee määrä. Niin kun nyt tähänkin. Suunnittelen konekirjoituskurssia. Blogi osottautui hyväksi, kun tein viimeksi kuvakirjaa Intian matkasta. Nappasin blogitekstin ihan sellaisenaan kirjaan, niin ei tarvinnut muistella, että missähän mikäkin kuva oli otettu.

Kalle ei muuten ymmärrä kuvaamistani. "Onko sun PAKKO taas kuvata!" On

 pakko. Tai siis ei ole, mutta kun se on niin mukavaa! Mulla on ihan tavallinen Canonin pokkari (Powershot), eikä aikeissa ole hankkia mitään sen kummempaa. Pokkari on niin helppo pitää mukana. Blogin kuvat (paitsi nämä viimeiset) on kuvattu iPhonella, koska en osaa siirtää kameran kuvia kuin just ja just kotona tietokoneelle. iPhonesta sentään siirrän kuvat jo aika sujuvasti sinne pilveen ja pilvestä pois. Enemmän kuvaan tunnelmia, kaikkea kaunista, rumenkaunista ja elämää. Ja tietty Nuppua.Vähemmän varsinaisia nähtävyyksiä.

 Todella monella kulkuneuvolla tälläkin reissulla kuljettiin, kun takseja vältetään kun ruttoa. Voi olla, että Suomessa taksit ei yritä huijata, mutta kaikkialla muualla kokemukseni mukaan turistia yritetään vedättää enemmän tai vähemmän. Istanbulcard osottautui käteväksi, kun sitä pysty käyttään kaikki kolme ja matkoista sai alennusta. Kierrätetään kortti nyt Annikalle ja Kimmolle. Ainakin näillä kulkupeleillä mentiin: lentokone, taksi, ratikka, metro, laiva, kuumailmapallo, mönkijä, hevoskyyti ja tärkeimpänä omat jalat!

Nyt lähdetään juhannuksen viettoon Ruoveteen. Ensin pitää selvittää laskutus ja sähköpostit, joita aina kertyy näin reissun aikana. Pieni miinuspuoli tässä yrittäjäelämässä. Mökillä ei tehdäkään sitten mitään. Paitsi syödään, luetaan lehtiä ja pidetään perinteiset juhannuskisat. Nina on hommannut jo palkinnot. Ruokalista on perinteinen sisältäen mm. täytetyt lätyt, erilaisia makkaroita ja sunnuntaina jätteet. Maanantaina sitten taas töihin :)

Kotimatkalla

Viimeisenä iltana käytiin syömässä Rumeli meyhanesissa. Viimeisenä iltana voi palata sinne, missä oli paras ruoka ja paras tunnelma. Muuten pitää aina vaihdella. Se oli nyt täällä. Otettiin kaikki lammasta eikä yhtään villalta maistunu! Maailmanparannuskeskustelu numero 4 saavutti jo elämää suurempia mittasuhteita, aiheena mm. yleinen asevelvollisuus vs. palkka-armeija, sukupuoliin kohdistetut odotukset ja yleistykset , älyykkyys vs. viisaus. Osallistuin keskustelun feministi-osuuteen.

Aamu aukesi pilvisenä eli ennen kuutta oli parvekkeella topissa melkein vilu. Kuka käskee herätä niin aikaisin... Onneksi aurinko vei pilvet ja saatiin upea viimeinen aamupäivä. Nautittiin auringosta, Kalle hitaasta heräämisestä. Pakkasin kamat kasaan. Hyvin mahtui yhteen kassiin, myös ostokset (n. 500g). Painoa kassille tuli 17 kiloa eli ei tarvinnut ylipainoa pelätä. Paitsi omaansa. Syöty on kyllä kaksin käsin ja koko ajan eli varmasti useampia kiloja plussaa. Mutta niin se pitää ollakin. Kun pääsee töihin, voi olla taas helposti syömättä mitään.

Vuokraemäntä Ilgi tilasi taksin, vähän siivottiin silmänlumeeks, roskat rappukäytävään, avaimet jemmanimiseen paikkaan ja haikeat jäähyväiset ihanalle asunnolle Baskurt Sokak 49/13. Taksimatka kesti kolme varttia lentoasemalle. Tuntuu että Istanbulissa on ruuhka yötä päivää. Matkaopas-lehden mukaan ruuhkaisimmat suurkaupungit on Moskova ja Istanbul. En tiedä haluako Moskovaan... Lento oli ajallaan, ruoka hyvää, laukku tuli. Kaikki siis kohdallaan. Nyt ajellaan jo kohti kotia.

Ihan tällaista kotiinpaluusäätä ei tilattu! Mittari näyttää 11. Voi herrajjestassentään!!! Pari päivää ollaan kotona ja juhannukseks suunnataan Ruoveteen mökille. Huomenna on jo suunnittelupalaveri ruokahankinnoista. Eli syöminen jatkuu. Töihin sitten ens maanantaina, mutta ei kuulkaa ahista yhtään :) Ihan kun olis ollu jo pidempään lomalla, vaikka oon ollu vasta reilun viikon. Ihmeellistä!

Ja taas meinas käydä perinteiset!

Eilen illalla käytiin syömässä kävelykadun sivukadulla, ravintoloita täynnä olevalla Nevizade kadulla. Sisäänheittäjillä oli löhes taistelu käynnissa. Me mentiin sinne missä oli vähiten aggressiivista meininkiä. Kalle on täällä innostunut syömään kalaa ja olisi nytkin tilannut jonkun valtavan vaaleanpunaisen lättänäkalan (turbot??), mutta tarjoilija onneksi kertoi sen painavan yli 2 kiloa. Olisi riittänyt meille kaikille. Ja ylikin. Tilattiin sitten "vaan" kolmet alkupalat ja pääruuat. Jälkiruokakin syötiin, mutta vasta kulmakahvilassa.

Aamulla huomasin, että leipä on homeessa! Eipä hätää. Ainoa ongelma oli päättää kumpaan kauppaan menisin, kun kotiportailta on kauppoja molemmilla suunnilla 50 metrin päässä. Valitsin papan kaupan, mutta siellä olikin nyt mummo, jolta ostin leivän. Hintaa 1 liira.

Tähtäsimme klo 10.50 Prinssisaarille lähtevään lauttaan. Lauttamatkan voi maksaa Istanbulcardilla, vilauttaa vaan portin lukijassa, ja kortin alennuksen jälkeen 45 minuutin matkalle jäi hintaa vajaat 3 euroa. Hitaampi lautta olisi ollut vielä halvempi. Prinssisaaret ovat istanbulilaisten paremman väen kesäkohde. Saaria on kaikkiaan yhdeksän, mutta neljälle isoimmalle menee lautta. Valisimme Buyukadan, joka osoittatui kauniiksi turistirysäksi. Viikonloppuna saarille ei kannata suunnata kuulemma lainkaan, kun kaikki paikallisetkin ovat liikkeellä. Nytkin oli jo pikkukaduilla ruuhkaa, vaikka lautta oli puoli tyhjä. Tosin lauttoja tulee kymmeniä, itse asiassa kohta lähemmäs sata, päivässä.

Saarilla ei ole ollenkaan autoja eikä mopoja. Väki kulkee polkupyörillä, joissa monessa näkyi olevan jonkinlainen apumoottori. Turisteja kyyditään saaren ympäri hevoskärryillä. Pidimme ensin eettisen pohdinnan aiheesta mennäkkö mukaan tähän turistibisnekseen, kun jotkut olivat sitä mieltä että hevosia ei välttämättä kohdella hyvin. No, mukavuus voitti tällä kertaa. Ei jaksettu vuokrata polkupyöriä, kun siinä olis tullut hiki. Meille osui taas kuskiksi vanha pappa, jonka hevoset näytti oikein kauniilta, terveiltä ja hyvinvoivilta. Hypättiin siis kärryihin. Kierroksella kierrettiin koko saari ja se kesti reilun tunnin. Upeita remontoituja pitsihuviloita, kauniita puutarhoja, kukkia. Saaren toisella puolella ei ollut asutusta lainkaan, pelkästään metsiä piknik-paikkoineen, kalliota ja merta. Ja sitten ne hevostallit... Tai oikeestaan hallit, pihat lantaa täynnä. Kyllä niitä heppoja siellä miehet näkyi harjaavan, mutta ei se kyllä mitään yksilöllistä hoitoa ollut. Puhdasta bisnestä. Ja mä kun niin luulin, että se pappa pitää niitä hevosia takapihan tallissa. Kuulin välillä, kun se juttelikin niille, mutta huomasin, että se puhukin puhelimeen. Oikeesti pappa kyllä kohteli hevosia hyvin. Antoi jolkotella hiljakseen eikä käyttänyt raippaa (kyttäsin oikein).

Ajelun jälkeen vähän käveltiin ja ihmeteltiin ihmisvilinää. Syömään suunnattiin rantaravintolaan, ei ihan niihin ekoihin kuitenkaan. Ei nyt niin turisteja olla. Kalle halusi taas kalaa!! Tällä kertaa skorpionikalaa. Kalasta riitti meille kakille, kun alkupalatkin kiskaistiin. Kalan kanssa oli "special sauce", vähän itämainen vivahde. Oli hyvää. Ja oli hintaakin. Ja nyt vasta kävi se, mitä on tässä vähän odoteltu. Kalaa peratessaan Kalle huitaisi  sekä cociksen että veden pitkin pöytäliinaa. "Kävi niin kun Pialla pienenä" olis Veikko-vaarini todennut. Eikä tässä vielä kaikki. Lähdettiin  ravintolasta tummien pilvien ja sateen uhan (eka kerta täällä) kiirehtimänä vaan ihan pienelle kävelylle rantakatua pitkin. Kun tultiin hetken päästä takaisin, niin ravintolan tarjoilija nähdessään Kallen hihkaisi "Your SUNGLASSES!!!!" Jee!!! Kalle on tässä lajissa jo ammattilainen. Ainakin Heideparkin vuoristorataan, taksiin Marselleissa, muutamiin kauppoihin ja ravintoloihin on laseja jäänyt. Välillä en suostunut ostaan kuin halpiksia, mutta nämä oli Madeiralta marraskuussa ostetut Raybanit. Huh, huh...

Nyt ollaan taas jo kotona ja lähtöselvityskin tehtynä huomiselle lennolle. Onnistuin ekan kerran lähettämään boarding passit kaikkien puhelimiin. On tämä maailma ihmeellinen. Ei enää tarvita paperiakaan. Kysyin muuten vuokraemännältä mitä me tehdään roskiksille, kun tässä ei näy kadulla mitään pönttöjä (paitsi me). Vastasi "leave it to the doorstep, some GUY PICK THEM UP EVERY DAY :) Näin täällä. Joku kiipeää 77 porrasta hakeen roskat oven takaa.

Ei enää yhtään isin typerää palatsia!!!

Helle sen kun jatkuu ja sitä myöten aurinkoiset aamut parvekkeella. Tänään on tosin tuullut aiempaa enemmän. Äsken piti laittaa jo terassin ovi pienemmälle, kun meinasi tukka irrota päästä. Lämmintä on kyllä vielä 25.

Aamulla oltiin jo kymmenen aikaan Dolmabachen palatsissa. Yritin tilata lippuja ensin netistä - ei onnistunut. Sitten puhelimella, mutta kun en ymmärrä turkkia ja joku vastaaja siellä vaan puhui, niin käveltiin vasn portille. Lippuja ei tarvinnut jonottaa, mutta opastettuja kiertoja jonotettiin vajaat puoli tuntia per kierros. Palatsi on valmistunut 1856 ja toiminut hallintopalatsina Topkapin palatsin jälkeen sekä Ataturkin Istanbulin tukikohtana. Ataturk myös kuoli siellä maksakirrosiin 1938. Hoitajaa kiinostaa aina kuolinsyyt... Palatsissa on 285 huonetta eli melkoinen pytinki Bosporinsalmen rannassa.

Otettiin tietenkin molemmat mahdolliset kierrokset Petrin toiveesta. Ensin oppaan perässä n. 50 ihmisen ryhmässä julkinen puoli ja sitten jonotuksen jälkeen n. 100 ihmisen ryhmässä haaremi. Huoneet olivat upeita, kultakoristeltuja kattoja, kristallikruunuja (painavin painoi 4,5 tonnia), huonekalut ja matot paikallaan. Harmi oli se, että omaan tahtiin ei voinut kierrellä vaan mentiin kuin karjalauma. Eikä kuvia saanut ottaa. Tottelinkin tällä kertaa. Vaikka palatsi yksi upeimpia näkemiämme rakennuksia olikin, niin Petrikin totesi, että onkohan näitä nähty jo liikaa. Kallen kommentti on otsikossa.

Palatsin jälkeen piipahdimme vielä Sultanahmedin puolella maustebasaarissa. Mitään ei ostettu, tietenkään. Kunhan katseltiin. Syötiin lounaaksi oikeen döner kebabit, paitsi Kalle otti iskenderin. Hyviä oli, mutta ei ole Aben voittanutta. Kaikki kebabib ystävät siis Nokialle kirjastoa vastapäätä Toivontorille! Kotiin tultiin ratikalla ja kiivettiin taas ne tutuksi tulleet 300 + 77 rappusta.

 Iltapäiväkahvilla käytiin kotikadun suloisessa kahvilassa. Täällä on joka nurkalla kauppa tai kahvila. Lähikaupan mies kertoi, että hänellä oli joskus suomalainen tyttöystävä, jonka tapasi parturissa Alanyassa "many, many years ago". Muutama sana suomeakin taittui. Pääasiassa täällä ihmiset on tosi ystävällisiä ja auttavaisia. Mm. Istanbulcardin latauksessa saimme heti apua, kun muutaman sekunnin pölvästin näköisenä pyörimme automaatin luona. Neuvoa olemme kysyneet muutenkin turisteina kartta kädessä ja aina on autettu.

Petrin kanssa tutustuttiin myös Taksimin aukioon ja sen ympäristöön, kun ei oltu vielä tarpeeksi kävelty. Nyt pieni lepo ja kohta syömään. iPadin bloggeri taas temppuilee, niin että huonompihermoinen olis jo kiskassu koko hörpäkkeen parvekkeelta Aasian puolelle. Mutta minä se jatkan sitkeesti tällä kertaa iPhonella. Enää yksi kokonainen päivä turkkia ja sitten kohti Suomen helteistä juhannussäätä :)

Modernia taidetta, kissoja ja poliiseja

Parveke aamuaurinkoon on niin mun juttu! Taas nautin pari tuntia olostani ja kevyestä kesälukemisesta ennen muiden heräämistä. Koska Istanbulissa on päivällä lämpöä arviolta 25-27 (tänään Forecan mukaan 28), on onni ettei parveke ole etelään eikä ilta-aurinkoon. Ehken edes minä pystyisi hikipäässä auringosta nauttimaan. Tässä asunnossa ei ole ilmastointia, mutta kämppä on läpi talon, joten tähän saa hyvän ristivedon. Ja aina on sen verran vetänyt.

Kalle jäi vielä kämpille heräileen, kun me lähdettiin Petrin kanssa päivän ensimmäiselle kävelyetapille kohti Galatan tornia. Seikkailtiin pahenevassa kuumuudessa paikallisasutuksen keskellä ensin alas lähelle rantaa ja sitten jyrkästi ylös Galatan tornille. Kyllä tuli taas todistettua, että Google maps ei ymmärrä korkeuseroista ja niiden vaikutuksesta kävelymatkaan yhtään mitään. Ihan vaan kiven heittohan sitä matkaa kartan mukaan oli. Haluan nähdä sen, joka sen kiven heittää...

No, onneksi Galatan torniin ei ollut jonoa ja huipulle kulki hissi. Torni oli samanlainen kuin sata muuta näkötornia, ahtaampi vaan kulkea. Kulkusuunta oli selvästi merkitty nuolilla, mutta aina joku pölvästi tuli vastaan ja ruuhka oli valmis. Meillä kun on niin hyvät näkymät omalta parvekkeelta, että taidettiin olla jo kyllästettyjä näköaloilla. Ei ihan hirveesti siis innostuttu. Tornissakin olisi ollut kahvila, mutta tultiin kuitenkin alas aukiolle cappucinoille. Tai ei Petri siis vieläkään kahvia juo.

Kävelykatua pitkin lähdettiin siiten kotiin päin ja ihme tapahtui: innostuin shoppailleen! Kävin yhdessä kaupassa, sovitin yhtä t-paitaa (kuvassa todiste harvinaisesta tapahtumasta) ja yhtä mekkoa. OSTIN MOLEMMAT!!! Petrikin osti t-paidan.

Oltiin luvattu Kallelle lounas joku päivä KFC:ssä ja tämä oli nyt se päivä. Kallen täytyy AINA kerran reissussa päästä KFC:hen, jos sellainen on lähettyvillä. Ja kyllä se meillekin passasi. Kerrankin tilattiin sopivasti. Yleensä puoliväkisin vedetään viimesiä. Eikös joskus niin hoettu,  että syökää kanaa? Me syötiin.

Virkistyttiin niin kanasta, ettei Petrikään tarvinnut päiväunia, vaan suunnattiin suoraan modernin taiteen museoon, jota Kalle oli toivonut. Tietenkin mentiin kävellen. Mitään en taiteesta ymmärrä ja ehkä siitä syystä moderni taide vetoaa. Museoon oli sisäänkäynti rakennustyömaan ja ison parkkipaikan läpi, meinasi jo usko loppua. Mutta löytyihän se. Maalauksia, tilataidetta, erittäin vaikuttava valokuvanäyttely ja fiminpätkiä. Yhdessä näytettiin miten eläin täytetään aina nylkemisestä lähtien. Mielenkiintoista... Käytiin myös museon kehutussa terassikahvikassa, josta oli näkymät Bosporinsalmelle. Tai oli ja oli. Valtava risteilyalus oli parkkerannut juuri museon kohdalle eikä nähty kuin sen kylki. Edes hytteihin ei nähnyt sisään. Tylsää.

Ja sitten taas kävellen eteenpäin. Mentiin niin läheltä rantaa kuin päästiin Galatan sillan juureen, sieltä vanhalla Tunnel-junalla kävelykadun päähän. Petri oli aivan otettu siitä kuinka paljon positiivista huomiota keski-ikäinen hyvinsäilynyt mies paikallisissa naisissa herättää, kunnes heräsi karuun totuuteen. Kalle käveli vierellä. Kenellehän ne katseet olikaan?? Maailmakin parani taas, keskustelussa no 3 aiheena mm. valtiot, vallankumoukset ja Neuvostoliiton hajoaminen. Tällä kertaa en osallistunut sanallakaan.

Kävelykadun jatkeena olevalta kadulta löytyi useita musiikkiliikeitä (kiitos vinkistä A&K). Kalle osti kitaraan kieliä ja plektroja. Harmittelivarmaa, että ei ole kitaraa mukana. Vierotusoireita. Mieli tekisi nyt puoliakustista kitaraa, mutta kun kotona on jo kitaroita joka lähtöön. Siis näin asiantuntemattoman mielestä. Mutta ei siis juuri tähän lähtöön.

Nyt ollaan kotona (siltä todella tuntuu) ja levätään hetki ennen kun lähdetään syömään. Muutama asia täällä Istanbulissa on erityisesti noussut näinä päivinä pintaan, joten listaan ne tässä:
1. Kissoja on ihan hirveesti: kaduilla, kujilla, autojen katoilla, talojen katoilla. Vastapäisen talon parvekkeella on niitä seitsemän. Alapihalla aamulla emo imetti neljää poikasta. Kissojen ruokintapaikkoja on useita, yksi tässä ihan lähelläkin.
2. Poliiseja on hirveesti, etenkin siellä missä on isoja väkijoukkoja. Esim. tänään kävelykadulla oli kymmeniä, ellei satoja poliiseja, kaikilla konekiväärit (tai mitä kertasinkoja ne on) olalla, osalla myös rynnäkkökilvet. Useita panssaroituja isoja autoja ja tavallisia poliisiautoja.
3. Ihmisiä on hirveesti, sekä paikallisia että turisteja. Suurkaupunki ihan selvästi.
4. Rahaa saa meneen hirveesti, jos haluaa. Mikään halpa kaupunki tämä ei turistille ole. Toki paljon halvempi kuin Suomi, mutta syöminen paremmissa ravintoloissa ei ole ilmaista täälläkään eikä merkkivaatteetkaan. Niitä en kyllä ostaisikaan. Myös pääsymaksut museoihin tekevät lovea budjettiin, mutta kaikesta pitää maksaa. Tää on onneksi mun ykkösharrastus (ja myös ainoa), joten...

Bosporia ja portaita

Heräsin aamusta aikaisin ja menin omalle parvekkeelle, jonne paistoi aurinko täydeltä terältä. Lämmintä oli jo reilusti yli 20. Selailin Matkalehteä, katselin Bosporinsalmen aamuliikennettä, kuuntelin lintujen laulua ja lokkien kirkumista. Istanbulin heräämistä uuteen päivään.

Ekan kerran tällä reissulla piti ihan ite tehdä aamupala. Uudessa keittiössä sekin on hauskaa. Kovin jäi kyllä vaisuksi, kun ei viitsitty ostaa illalla kuin turkkilaista jugurttia, hunajaa, paahtoleipää ja Kallelle jenkkien suosikkia Nutellaa. Mutta upposihan se.

Puoli kymmenen oltiin jo matkalla kohti ratikkapysäkkiä, joka linnuntietä on tosi lähellä, mutta... Oikeasti välissä on 300 porrasta!!! Laskin. Kyllä ne nyt alas menee, mutta ylöstulo on aika hikistä hommaa. Muutenkin täällä on ihan mielettömät korkeuserot ihan keskustassa. Ratikalla menimme satamaan, siitä Bosporinsalmen lauttaan. Otettiin sellainen kokopäiväjuttu eli 1,5 tuntia laivamatkaa, 3 tuntia maissa pienessä A. Kavagin kylässä ja 1,5 tuntia takaisin. Firma oli nimeltään Sehir Hatlan ja hintaa 20 liiraa Istanbulcardilla. Laiva oli iso ja vanha, ei mikään moderni risteilylaiva aurinkokansineen.

Kauniiltahan ne rannan kylät näytti. Talot oli rakennettu aivan veden rajaan ja onneksi isot hotellikolosssit loistivat poissaolollaan. Aurinko paistoi. Risteilyn päätepiste Mustanmeren kupeessa A. Kavahi oli aika turistirysä, tosin kaunis sellainen. Kiipesimme ensin hirveessä helteessä (en valita) puolisen tuntia ylös vuorenrinnettä vanhalle linnalle. Linna oli kyllä ihan onneton. Pari muuria pystyssä eikä muurien päälle päässyt edes ihailemaan maisemia. Hetken lepäsimme ylhääll varjossa ja ei kun takaisin alas. Matkalla poikkesimme "syömään". Lainausmerkit tulee sittä, että ehdimme tilata jo juomat linnan alapuolen ravintolasta ja sitten yritimme tilata ruokia. Lista oli pitkä, mutta viidestä kysymästämme ruuasta niillä oli YHTÄ! Kiitos, mutta ei kiitos. Siis alas kylään.

Kylässä pääsimme rantaravintolan terassille, jossa ruoka oli ihan OK. Kalle tilasi jotain kalaa, jonka nimi ei kertonut meille mitään. Tarjoilija sanoi tarkennusta kysyttäessä, että "grilled" ja näytti käsillään n, 20 cm mittaa. Sellasista kalaa siis. Jälkkäriksi jätskit kadulta ja takaisin laivaan. Kolme tuntia meni nopeasti. Laivamatka meni mukavasti. Petrin kanssa nautittiin masemista, otettiin aurinkoa ja valokuvia. Kalle luki "Money, Dept and The New World Order". Itse en ehkä ihan pitäisi kirjaa lomalukemisena, mutta makunsa kullakin. Nietzsche jäi sentään kämpille.

Kiivettiin sitten taas "kotiin" tullessa ne 300 porrasta. Eikä siinä vielä kaikki. Laskin, että tähän asuntoonkin on 77 porrasta! Ei siis hissiä. En toisin käyttäisi vaikka olisi, mutta... Vaaraa piilee, että täällä menee ihan ylikunnon puolelle.

Illalla käveltiin vielä Istiklal kävelykatua ähes päästä päähän. Valtavasti oli populaa liikkeellä. Kalle ja Petri piti poliittisen väittelyn osan 2. Aiheena nyt mm. työttömyyskorvaus, paskaduunit, rikkaat hyväntekijät, työn arvostus. Pakko oli vähän itsekin osallistua. Mulla kun on niin hyvä työ & työkaverit. 

Löydettiin kävelykadun poikkikadulta erittäin hyvä tuokapaikka: Rumeli meyhanesi. Tarjoilija oli ystävällinen ja osasi sanan suomeakin: lonkero. Hyvä ruoka & parempi mieli. Jos se nyt tästä enää paremmaksi voi muuttua. Nyt ollaan jo asunnolla ja TELKKARIKIN toimii! Näkee jalitsuakin. Laitoin eilen illalla viestiä vuokraemännälle, että kuinka saadaan telkkari toimimaan. Ilgi antoi ohjeet sähköpostilla ja laittoin tänään vielä viestin perään, että tuliko kuntoon. Huolehtivainen vuoraemäntä meillä.

Me muutettiin Ilgin asuntoon!

Aamulla Kalle sai nukkua vähän pidempään ja vasta kymmenen jälkeen lähdettiin kohi suurta basaaria. Kävellen tietty, kun ei matkaa ollut kuin reilu kilometri. Matkalla poikettiin apteekkiin, kun olin unohtanut Kallen aknelääkkeet kotiin. Kiitti vaan äiti -olisit voinut itekin huolehtia - keskustelu oli jo käyty tulopäivänä. Yhtäkkiä sain loistoidean, että täältähän saa varmasti kaikkea, ilman reseptiä ja puoli-ilmaiseksi. Piti paikkansa! 30 tbl Apocykliiniä vastaavaa 5 liiraa eli alle 2 euroo. Nyt on pojalla lääkkeet.

Basaarissa kierreltiin, ihmeteltiin ja eksyiltiin. Petri aloitti shoppailun, mutta siitä ei voi nyt tarkemmin kertoa, kun Annika & Kimmo lukee tätä blogia (näätte sitten Porvoossa). Olishan siellä ollut vaikka mitä, mutta kun ei vaan pysty! Yllättävän siistiä ja väljää käytävillä, ihan toista kuin Kusadasissa joskun 80-luvun lopussa. Paluumatkalla hotellille hörpättiin vielä kahvit ja cocikset. Me Petrin kanssa vasta huomattiin, että pullossa luki todellakin, että Koka-Kola. Kalle oli huomnnut jo aiemmin, mutta ei ollut sanonut mitään, kun ei kuulemma jaksanut meidän kuivia vitsejä aiheesta.

Saatiin pitää huone vähän pidempään ihan vaan kauniisti pyytämämällä (Of course it's possible for you Madame) ja ennen yhtä tsekattiin itsemme ulos. Hetken piti taksia odotella ja Petri jo ajatteli, että meitä viilataan linssiin. Petri ja ulkomaiset taksit ei sovi kertakaikkiaan yhteen. No, taksi tuli, myöhässä ja Istanbulissa jumalaton ruuhka. Perille päästiin kuitenkin Ilgin asunnolle lähelle Taksimin aukiota. Tai ei nyt perille tälläkään jertaa, mutta lähelle. Petri kuntoili lähes 20 kg painavan kassin kannsa neljänteen kerrokseen ja se todellakin kannatti!

Asunto on aivan ihana!!! Kolme huonetta ja keittiö. Todella hyvällä maulla remontoitu ja sisustettu, tyylikäs, iso parkeke, upeat näkymät Bosporin salmelle. Hinta-laatusuhde todellakin kohdallaan. Me maksettiin tästä 80€ yöltä, nyt hinta on noussut 100 euroon. Ei ihme. Ilgi oli erittäin ystävällinen, mutta tuntui oudolta, että hän otti matkalaukkunsa ja lähti evakkoon, kun me saavuttiin. Missähän se nukkuu nyt? Ilgi oli myös kaunis eli vähän kompensaatiota hotellin respan ihanan pojan jälkeen.

Lounaalle lähdettiin kohti rantaa, ihan perushuttua, mutta OK. Sitten päiväunet (tällä kertaa vaan yksi meistä), loput rentoutui parvekkeella. Petrin kanssa lähdettiin tutustumaan vielä ympäristöön ja sukkuloitiin tiemmme Istikal kävelykadulle. Oli siellä menoa ja meninkiä. Petrille pamahti päälle shoppailuvaihde ja muutama kauppa käytiin ennen kuin löytyi just oikeenlainen valkoinen lyhythihainen paita. Mutta löytyi. Helpotti. Samalla löydettiin myös kiva pikkukatu täynnä ruokapaikkoja ja sinne mentiin sitten syömään, kun haettiin ensin jälkikasvukin mukaan. Ruoka oli hyvää, mutta vähän tuli tunne, että laskussa viilattiin linssiin, joten tippi jätettiin antamatta. Niinhän se menee.

Nyt ollaan jo takasin asunnolla ja miehet tappelee telkkarin kanssa. Ei näy mitään ja eikös siellä ala
 kohta jalkapallokin? No, kaikki ei voi olla täydellistä. Pari firman sähköpostiakin pitää vielä lähettää. Ei sitä ihan kokonaan voi lomalla olla.

Ai niin. Aamulla tuli Ninalta tieto, että Kalle pääsi Hatanpään lukion musiikkilinjalle. Jippii!!! Kyllä me melkein jo arvattiin, mutta kyllähän sitä aina loppuun saakka vähän jännittää. Nina oli jo toimittanut todistuksenkin Hatanpäälle ja hoitanut kaikki valinnaiskursseista löhien mallikkaasti. Kiitos Nina <3